Malja hedelmöityshoidoille

Piipahdin viime perjantaina kilistelemässä kuohuvaa Väestöliiton Lapsettomuusklinikan Helsingin toimipisteen tupaantuliaisissa. Uudet valoisat tilat hohtivat puhtaan valkoisina ja laboratorio oli moderni, viimeisen päälle toimivaksi suunniteltu. Oli otettu paremmin huomioon esimerkiksi HIV-potilaiden hedelmöityshoidot. Labraa kiertäessä tuli väkisinkin mieleen, kuinka suuresta paikasta on kyse. Kuinka paljon näissä tiloissa tullaan vanhemmiksi ja pakahdutaan onnesta! Tai annetaan lahjoina sukusoluja muille. Ja kuinka paljon itkua, ahdistusta ja pettymystä seinien sisällä tulee olemaan. Ihmisenä, jolla vauvakuumeet ovat olleet voimakkaita fyysisiäkin kokemuksia, en osaa edes kuvitella miltä vuosien tulokseton yrittäminen tuntuu. Että miten ihmisen täytyisi muuttaa täysin ajatuksesensa tulevaisuudesta, oman elämänsä merkityksestä ja lisäksi taistella ihan perusbiologisia viettejä vastaan.

Näin jälkikäteen hedelmöityshoitojen alku tuntuu uskomattomalta. Miten ensimmäinen hedelmöityshoito ihmisillä uskallettiin edes tehdä? Olen kuullut sanottavan ettei koe olisi mennyt nykypäivänä mistään eettisestä lautakunnasta läpi, enkä yhtään ihmettele. Mitä jos koe olisi epäonnistunut, eikä ensimmäinen labrassa alkunsa saanut koeputkilapsi vuonna 1978 syntynyt Louise Brown olisikaan ollut terve? Ja jos koe olisi epäonnistunut, missä vaiheessa joku olisi sanonut, että “hei, nyt näyttää huonolta, koe täytyy keskeyttää” ja olisimmeko koskaan keskeyttämisestä kuulleet? Nyt Louise Brown on terve lähes nelikymppinen äiti. Hän sai alkunsa in vitro-fertilisaatiolla (IVF), missä munasolu hedelmöitetään siittiöllä maljalla ja hedelmöittyneen munasolun annetaan kasvaa useamman solun alkioksi. Näistä alkioista siirretään kohtuun kasvamaan yksi tai kaksi, joissakin maissa useampiakin. Loput alkiot voidaan pakastaa nestetyppeen ja käyttää myöhemmin. Tämä menetelmä on nykypäivänäkin  kaikista yleisin hoitomuoto ja tässä voidaan käyttää omien sukusolujen lisäksi joko lahjamunasoluja, lahjasiittiöitä tai molempia.

Suomessa ensimmäinen IVF-lapsi syntyi vuonna 1984 ja nykyään vuosittain syntyneistä lapsista saa alkunsa hedelmöityshoidoilla noin neljä prosenttia. Eli noin 2500 lasta vuodessa. Muitakin menetelmiä on, kuten mikroinjektiot eli ICSIt (intracytoplasmic sperm injection), joiden avulla hoidetaan miehestä johtuvaa lapsettomuutta. Sen sijaan, että siittiöt uisivat kilpaa kohti munasolua, tässä menetelmässä valitaan paras mikroskoopin alla ja se pistetään suoraan munasoluun. Inseminaatiossa valitut siittiöt, omat tai lahjat, voidaan ruiskuttaa suoraan kohtuun. Munasolujen kypsymistä voidaan auttaa ovulaation induktiolla eli  hormonilääkehoidon avulla.

Hedelmöityshoidoilla saa joka vuosi alkunsa iso joukko toivottuja ja terveitä lapsia, ja tästä hyvästä brittitutkija Robert Edwards sai vuonna 2010 lääketieteen Nobelin. Nyt vuosien kuluessa on tutkittu lasten kehitystä ja huomattu, että hoidot olisivat vaikuttaneet esimerkiksi lapsen kasvuun. Tulokset ovat kuitenkin ristiriitaisia ja on vaikea tietää aiheuttaako kohonneet riskit itse hoidot vai syyt, joiden takia ollaan hoitoihin hakeuduttu. Hedelmöityshoitojen vaikutuksia kehitykseen kuitenkin tutkitaan aktiivisesti, mikä on mielestäni hyvä asia. Ei siksi, että peloteltaisiin hedelmöityshoitoja käyttäneitä vanhempia tai heidän lapsiaan, vaan siksi, että tiedettäisiin mahdolliset riskit esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin, joihin voi vaikuttaa elintavoilla. Ja tieto auttaa parantamaan hoitoja.

Väestöliiton klinikan tupareissa julkaistiin myös kirja ”Meidän pihan perhesoppa”. Riina Katajavuoren, Riikka Toivasen ja Maiju Tokolan kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittama kirja kertoo lapsille ymmärrettävästi keinohedelmöityksestä, lahjasukusoluista ja erilaisista perheistä. Sopii mainiosti myös aikuisille!